Lontoo 16.11.2008

Jos muistatte Machine Gun levyn neljän vuosikymmenen takaa tai Last Exit yhtyeen parinkymmenen vuoden takaa, niin tiedätte mistä on kysymys. Se oli eurooppalainen vastaus amerikkalaisten free kauden avaukseen. Eurooppalaisen vapaaseen improvisaatioon perustuvan musiikillisen ilmaisun ikoneihin lukeutuva Peter Brötzmann astui eilen Southbank Centerin pienen konserttisalin, Purcell Roomin, lavalle yhdessä basisti Marino Pliakasin ja rumpali Michael Wertmüllerin kanssa. Tämä sähköinen trio kulki eteenpäin raketin lailla kaataen raja-aidat mennen tullen. Se kulki korskin orin lailla eteenpäin kaasuturbiinin voimalla. Siinä on voimaa ja ääntä, raakaa animaalista alkuvoimaa. Pari viikkoa sitten Tampereellakin Steamboat Switzerland yhtyeessä soittanut Marino Pliakasin basso raivosi niin, että yksi kieli irtosi, mutta ei se tuntunut tahtia haittaavan. Puolitoista kappaletta soi yksi kieli irrallaan leppoisasti ilmassa heiluen. Nämä vihaiset miehet antoivat mennä "täydeltä laidalta". Tuntui siltä, että koko maailma on meitä vastaan, ainoastaan saksofoni, rummut ja basso aseinaan he kuitenkin voivat meidät pelastaa. Konserttisalin seinät näyttivät kestävän, seinästä toiseen jytistävän kuminan, tällä kertaa. Peter Brötzmann on ikoni omalla alueellaan jazzmusiikin saralla. Se saattoi aistia myös raivoisista suosionosoituksista, joiden saattelemana herrat poistuivat lavalta setin jälkeen.

 

The Final Terror raivasi tietä Prötzmannin tulitukselle

The Final Terror on aivan tuore yhtye, joka teki ensi keikkansa Vortexissa viime keväänä. Sen vetojuhtana on Tampereella viime vuonna soittaneen Polar Bearin saksofonisti Pete Wareham. Yhtye on tuonut elinvoimaista ilmaisua jazzkartalle käyttämällä perinteistä freetä, johon sotketaan täydellä vimmalla machomaista sähköä ja elektroniikkaa, käytetään looppauksia ja annetaan äänen kuulua. Pete Wareham on voimakkaasti nykyään pinnalla Brittein saarilla ja on saanut jo muutamia tunnustuspalkintoja. Rumpali Leo Taylor oli kuulemma Brysselissä ja hänen tilallaan oli myös viime vuonna Tampereellakin ollut "pehkopää" skotti Sebastian Rochford. Hänestä on tulossa uusi suosikkirumpali Brittein saarilla. Hän latoi painokkaat rytmit Warehamin räjähtävään saksofoniin, mikä lakaisee täyteläisen suoraviivaisesti ja tinkimättömän laajasti menneitä kunnioittamatta. Pete Warehamin puhalluksissa oli välillä raakaa banaalista voimaa. Naisellista alkuvoimaa irtosi Ruth Gollerin sähköbassosta ja yhdessä Chris Sharkeyn kitaranvingutuksen kanssa he saivat aikaan taianomaisen yliäänikoneen suihkuvärinän. Se saa naapuritalonkin ikkunat värisemään. Tämä oli sikamaisen raakaa ja likaista jazzia, mutta tavallaan myös niin rehevän mehevää ja nautittavaa. Mihin me olemme menossa, voitaneen kysyä.