Jazzin kultaiset vuodet 1960-luvun New Yorkissa

Lähdin maamme ainoan silloisen jazzjulkaisun Rytmin lehdistökortti taskussani 1964 opiskelemaan elokuvaa New Yorkiin. Opiskelut jäivät kuitenkin pian sivuosaan, koska jazzkerhoissa yökaudet kukkuminen kehittyi huumeeksi ja aiheutti nukahtelua oppitunneilla.

Charles Mingus

Tapaus Ellington

Duke Ellington

Milesin ohari

Miles Davis

Miles oli rikas

Kaikki muusikot tiesivät, että Miles oli varakas. Hän omisti kokonaisen kor ttelin Upper West Sidella. Koska hän ei hillunut muiden jazzmuusikkojen tapaan kollegojensa keikoilla, hänestä oli koko ajan liikkeellä mitä ihmeellisimpiä juttuja. Törmäsin hänen serkkuunsa, jolle mies oli lahjoittanut timanttinumeroisen kellon ja uuteen
vaimoon näyttelijä Cicely Tysoniin, joka tuli meilläkin tunnetuksi TV- sarjasta Juuret. ( Satuimme näet kumpikin istumaan vierekkäin elokuva-alan tapahtumassa hotelli Waldorf Astoriassa.) Itse coolin mestari leikki kuurupiiloa ja jäi meille monille henkilönä etäiseksi.

Cobb koputteli

Jimmy Cobb

Kynä Dizzylle

Dizzy Gillespien tapaaminen oli yllätys. Hän istui huomaamattomana yleisön joukossa eräässä nuorille suunnatussa jazzkonsertissa. Vasta kun juontaja äkkäsi esitellä Dizzyn, ryntäsivät fanit hänen pakeilleen ohjelmalehtiset kourassa nimikirjoitusta anellen. Mutta tällaiseen ei kukaan ollut valmistautunut, sen enempää Dizzy kuin fanitkaan. Kellään ei nimittäin ollut kynää, kaikkein vähiten Dizzyllä. ( Muusikoilla ei kynä oikein pysy käsissä, mutta soittotaitoon ovat sormet notkistuneet.) Satuin istumaan Dizzyn lähettyvillä, joten hyppäsin pelastamaan tilanteen. Minulla oli aina kynä ja pikkulehtiö mukana paitsi muistiinpanojen tekemiseen myös uusien tuttavuuksien puhelinnumeroiden kirjaamiseen, joten ojensin oitis kynäni Dizzylle. Yritin myös vääntää jotain vitsiä hauskan miehen maineessa olevalle kaverille, joka kuitenkin sivuutti juttuni vaikenemalla nuivasti.

Hawkinsin lappunen

Coleman Hawkins

Markan savikiekko

Illinois Jaquet

Gordon Coronetissa

Dexter Gordon

Kipakka Mingus

Charlie Mingus esiintyi 60-luvun puolessa välissä pitkään East Villagen Five S potisssa. Hänellä oli noihin aikoihin iso bändi, jossa soittivat mm. tenoristi Clifford Jordan, trumpetisti Johnny Coles ( myöhemmin hänen tilalleen tuli Lonnie Hillyer ), pianisti Jackie Byard ja rumpali Danny Richmond. Mingus oli kipakka kaveri. Useimmiten hän oli äkäinen, pukeutui kuin paikalliset pummit ja ruokailutottumuksetkin olivat omituiset. Klubissa hän söi kerran kilon möhkäleen juustoa, jota hän nautti pitkään ja hartaasti. Miten sellaista kestää kenenkään vatsa?

Babysitterina

Clifford Jordan

Cliffin mersu

Jordanit eivät olleet köyhäilijöitä. Cliffillä oli komea Mersu, jolla kelpasi ajella. Muistan kerran, kun ystävättäreni ja Lonnie Hillyer olivat mukana matkalla, autosta puhkesi rengas keskellä Harlemia. Ei siinä Cliffin auttanut muu kuin r yhtyä sitä vaihtamaan. Vaaleat tytöt mustien poikien kanssa keräsivät katseita eikä vain ihailevia. Näihin aikoihin nimittäin rotulevottomuudet jylläsivät USA:n kaupungeissa. Suoraan sanoen lynkkausmieliala ympärillämme pelotti. ’Black is beautiful’, oli suosittu slogan. ’White bitch’ huudot tuntuivat loukkaavilta.

Kolme hyvää ystävää

Myöhemmin Cliff tuli keikalle Suomeen ja käväisi myös meillä Katajanokalla tanssittamassa kolmevuotista tytärtämme Melissaa, joka ei yhtään pelännyt mustaa murjaania. Ennen kuolemaansa v. 1993 Cliff johti maanantaisin mainiota big bändiä Manhattanin East 15 Streetillä. Menin kuuntelemaan orkesteria ja ennen kuin bändi aloitti, kuulutti kapelimestari mikrofoniin:’Haluan esitellä teille kolme hyvää ystävääni, jotka ovat täällä yleisön joukossa, nimittäin Art Farmerin, Martin Luther King III ja Eila Kaarresalo-Kasarin. Se oli suuri kunnia. Olin päässyt erittäin arvokkaaseen seuraan.

Agentti

Palattuani Suomeen 60-luvun lopulla minuun ottivat yhteyttä Cliffordin kehotuksesta useat muusikot kuten Randy Weston, joka kirjoitti Afrikan Tangerista, Art Farmer ja rumpali Art Taylor. He halusivat tulla Suomeen keikalle luullen, että olen paikallinen agentti. Näin ei suinkaa ollut, mutta istuin Suomen Jazzliiton  hallituksessa, josta tiedot ja toiveet sitten menivät eteenpäin.

Minkkiturkki ja Mustang

Ronnie Mathews

Car 66

Tänä päivänä Tolliver on arvostettu muusikko, säveltäjä - sovittaja ja orkesterinjohtaja, mutta hän ajaa edelleen vanhalla autolla eikä löydä paikkoja. Saimme mieheni Heikin kanssa kyydin vuosi sitten New Yorkin matkallamme ja kysäisin Charlesilta leikilläni, että onko hänellä edelleen sama auto kuin vuonna 66. Charles ei vastannut, hymyili vain arvoituksellisesti. Että tuo kehtasikin vinoilla! saattoi hän tuumia. Kiireinen huippumuusikko ei jouda shoppailemaan. Sitä paitsi taiteilijalle on aina ja kaikessa sittenkin tärkeämpää sisältö kuin muoto.

Eila Kaarresalo-Kasari