osku_02-08

Se on aina kaksipiippuinen juttu, kun muusikot ja kuulijat ovat vastakkain. Vastakkainasettelun voi toki helposti laajentaa koko taide- ja kulttuurielämää koskevaksi.
Aina kun ollaan napit vastakkain, meidät kriitikot tuomitaan toisen osapuolen puolesta paskan puhujiksi ja asioista tietämättömiksi harrastajiksi. Yksilöiksi, jotka eivät ymmärrä jazzmusiikista mitään. Saati sen soittajista.
Emme kai ymmärräkään, koska olemme käsitelleet koko suomalaista jazzkenttää hyvinkin varovaisesti, silkkihansikkaat kädessä ja ylisanat esillä. Ei se suomalainen jazz oikeasti aivan niin mahtavaa ole kokonaisuudessaan kuin vastoin omaa miellettämme, hyvää hyvyyttämme olemme kirjoittaneet. Kyllä jazzistakin löytyy omat mätäkuun juttunsa...
Minulta kysytään kritisoitujen suunnalta, miksi tahdon pelmuuttaa ja kaivella kriittisesti asioita juuri nyt? Milloinka sitten? Eikö kritiikin tarkoitus ole saada aikaan entistä parempaa jazzia. Yhtälailla uutta kuin entuudestaan sävellettyä uudelleen sovitettuna tai aidon alkuperäisenä.

Muusikoilta tuntuu unohtuvan turhan usein se, kenelle he tekevät työtään eli soittavat. Vastaus on hyvin monen kohdalla yksinkertaisesti: kuuntelijoille eli yleisölle. Tuolle ikävälle ihmisryhmälle, joka ei ymmärrä lopunperin jazzista eikä jazzmuusikoiden sielun elämästä yhtään mitään.
Tuohon ihmisryhmään on tosin pesiytynyt muutama yksilö, joka on artistille kultaakin tärkeämpi kehua retostellessaan tämän suoritteita. Mutta niin on myös pahin vihollinen ja persläpi, joka uskaltaa arvostella artistin aikaansaannoksia. Suomessa on perinteisesti yhdistetty kulttuurin totuuden mukaisin kritiikki Helsingin Sanomien kultturitoimitukseen. Sen sana onkin aiemmin pitkälti ollut maan laki, palkkalistoillaan totuuden torvet Heikiheimo ja Hauru.
Lainaan tähän oheen jälleen kerran Rondo -lehden päätoimittaja Harri Kuusisaarta, asiana Suomen Kulttuurirahasto, joka on alkanut rahoittaa valtakunnallista kritiikkiportaalia (www.kritiikkiportti.fi), jonne kootaan linkkejä 28 sanomalehden
julkaisemiin taidearvosteluihin.
... Vihdoinkin mielipiteiden kirjo pääsee keskitetysti esiin, ja yleisöllä on mahdollisuus vertailuun. Sen puute on ollut Suomessa kulttuurielämän suuria ongelmia. Yhden lehden eli Helsingin Sanomien merkitys on ylikorostunut, ja yksinpuhelu on vääristänyt koko kritiikki-instituutiota ja vienyt sen uskottavuutta. Oleellisuutta ei ole se , haukutaanko ja kehutaanko jotain vaan se, mikäylipäätään pääsee esiin.
Äänitorvia kulttuurilla kyllä riittää; jos kulttuuri- ja mielipidelehtiäkin on 170, yleisöltä on pelkkää laiskuutta alistua monopolien valtaan. Silti päiväkohtainen kritiikki vaatii nopeampia medioita. Nettilehdillä ei ole ollut resursseja ja televisiolla ja radiolla ehkä haluakaan omaan ja uskottavan kritiikkiperinteen rakentamiseksi. Maakuntalehdet ovat taas jääneet uimaan omassa lammikossaan, eikä niiden kulttuurijournalismi yllä kuin harvoin laajempaan tietoisuuteen...
Niinpä niin...kritiikkiä ei synny, ellei kukaan ota kantaa. Ja kun otetaan kantaa, se ei aina miellytä kaikkia.
Kritiikin kohteeksi joutuneiden kannattaakin kuitenkin muistaa, ettei krittiikki ole mikään jumalan sana ja ehdoton totuus; se on mielipide, joka yllättävän usein kulkee käsikädessä yleisen mielipiteen kanssa, kun se oikein tulkitaan.
Siis tulkitaan, eikä vain hotkaista pikaisesti suuren suuttumuksen tai ilonpurkauksen myötä. Pitää asettautua kriitikon pöksyihin ja miettiå hänen viestinsä todellinen sisältö.
Tarvitaanko jazzelämässä sitten yleisesti ottaen ollenkaan kritiikkiä? Saako se näkyä ulospäin?
Kyllä, kyllä ja kyllä... sisäinen kuin ulospäinkin näkyvä asiallinen, kovakin kritiikki on omiaan vain parantamaan jazzin tulevaisuutta. Soittajista puhumattakaan!

Käykääpä kritisoimassa kesän festivaalitarjonta! Tsekatkaa samalla myytävät levyt, sillä tarjolla on paljon hyvää jazzia syys - ja talvi-iltojen ratoksi.

Kesää, kärpäsiä ja rasvaisia grillimakkaroita
Osku R.