PIEKSÄMÄKI 12.9.2008

Niinpä niin, ikuinen puheenaihe. Ei siis ikuinen kaupunki, kuten Rooma, vaan Helsinki. Tiedättehän tuon puolimiljoonaisen, ainoan suomalaisen suurkaupungin tuolla Suomenlahden  rannalla. Aivan oikein, sen kaupungin, josta lautat lähtevät mm. vanhaan kulttuurikaupunki Tallinnaan, moninaiseen kulttuurin kehtoon, josta suomalaiset ovat lähinnä löytäneet vain halvan alkoholin ja öykkärimaisen käytöksen. 
Helsinki on aina pyrkinyt saamaan itselleen Suomessa kaiken, puhutaanpa sitten ideologiasta tai materiasta. Muu Suomi saa olla omineen jossain kehä-kolmosen takana. Tai ei ihan, sillä Sibis, Stadia ja Ogeli imevät edelleenkin sieltä kaiken parhaan jazzsoittaja-aineiston siipiensä suojiin. Mikäs siinä sinänsä, mutta kun parhaat heistä ovatkin kaikissa julkisissa medioissa ynnä muissa heti helsinkiläisiä. Siis Siilinjärven Pöljän kylän pojasta tuleekin heti isomman menestyksen myötä hesalainen eli stadilainen. Siinäpä koko jazzmaailma ihmettelee, että kuinka Helsinki tuottaa päntiönään huippusoittajia.
Eihän siinäkään mitään pahaa ole. Sinänsä.

Lähinnä helsinkiläisyys tuleekin esille erilaisten tukieurojen jaossa ja valtakunnan isojen medioitten tuotantopolitiikassa. Nehän keskittyvät pääosin Helsingin ympärille jättäen muille vain murusia. Tai ainakin näyttää siltä. Vai liekö muitten suomalaisten harhakuvitelmaa?
Mene ja tiedä, mutta kun tuohon lisätään vielä perussuomalainen ahneus, kateus ja kiittämättömyys, niin helsinkiläisyys rupeaa hipomaan täydellisyyttä. Jopa niin paljon, että Pentti Salo vaati Helsingin Sanomien yleisönosastolla Helsinkiin isoa jazzfestivaalia, koska lähes kaikilla muillakin Euroopan pääkaupungeilla sellainen on.
Salon mukaan 2-7 päivää pitkän festarin ohjelmiston pitäisi olla pääsääntöisesti jazzin eri tyylisuuntia esittelevää ilman maku- ja tyylisyrjintää, koti- ja ulkolaisten muusikoiden esittämänä. Mukana voisi olla myös arvostettuja soittajia...
Meidän jazzvuotemmehan on jo pullollaan tällaisia festivaaleja, isosta ja kansainvälisesti erittäin arvostetusta Porista pienen pieneen Saijan kylän Saijazziin. Ja Salokin luettelee niistä pääkaupunkiseudulta April Jazzin Espoosta, Kerava Jazzin ja Jazz-Espan heinäkuisen konserttisarjan. Hän kuitenkin unohtaa yhden erikoisimmista ja aina loppuunmyydyn jazzfestarin Helsingistä: Viapori Jazzin! Lisäksi listaan voisi lisätä vielä mm. UmoFestin, Sipoon Kalkkiranta Jazzin, Vantaan Backas Jazzin, Järvenpään Puistobluesin...
Salo peräänkuuluttaa, eikö Helsinki voisi aloittaa samalla myös Pohjoismaiden ja Baltian maiden välisen yhteistyön? Herää eittämättä kysymys, miten niin aloittaa? Esimerkiksi allekirjoittanut on tehnyt hedelmällistä yhteistyötä Balttien kanssa jo lähes 20 vuotta. Enkä ole läheskään ainoa suomalainen festarijärjestäjä, joka on näin menetellyt.
Lisäksi Salo ideoi , että useat tapahtumajärjestäjät yhdessä kierrättäisivät yksinään hankittuina kalliita artisteja edullisempaan yhteishintaan. Kaunis ajatus, muttei siihen mitään Helsingin jazzfestaria tarvita, sillä esimerkiksi Kankaan Jyrki Porista on tehnyt moista kuviota jo vuosikymmenet.
Sitten Salo kirjoittaa tärkeää tapahtumafilosofiaa: - Tapahtumien kannattavuudesta en tiedä, mutta ne keräävät suuria määriä niin nuoria kuin vanhojakin kuulijoita. Konsertteja on pienissä klubeissa ja isommissa saleissa. Sponsorit ovat hyvin mukana ja esillä. Vapaaehtoisia avustajia löytyy. Lisäksi on jazzia sivuavia tapahtumia.
Helsingin kesähän on jo pullollan massatapahtumia. Ja pissa- ja jäteongelmia. Festarivieraille Helsingissä asuminen, syöminen, liikkuminen ym on paljon kalliimpaa kuin muualla Suomessa jo olemassa olevissa festareissa.
Ja moisen festivaalin rakentaminen Helsinkiin maksaisi maltaita. Omia ja varastettuja eli ko systeemi söisi takuuvarmasti pois nykyisiä (aivan liian pieniä) avustuksia muun Suomen tapahtumilta. Se olisi kuulema koko valtakunnan etu! Salo pähkäilee vielä, että Helsingistä löytyy konserttipaikat kyllä sopimalla. Myös sponsoreita on aina löytynyt. Tässä Salo on oikeassa, sillä olemme nähneet surullisia jazzfestariyritelmiä Helsingissä, vaikka entisessa pankkitilassa. Tapahtumaa hehkutettiin medioissa, jopa opm riemastui ja antoi liki kolmikertaisen summan tukea kuin vastaavan kokoiset parikymmentä vuotta pyörineet periferiafestarit saivat.
Helsinki, Helsinki ja Helsinki!
Ai, mikä oli lopputulos? Ettekö muista? Vellit housuissa ja velat niskassa.
Mutta Salo ei anna periksi vaan kysyy: - Kuka käynnistäisi tunnustelijan etsinnän? Olisiko kulttuuripiireissä nimettävä jazztapahtumia koordinoiva henkilö, joka kokoaisi intressiryhmän pohtimaan tosissaan mahdollisuuksia Helsingin omasta jazzfestivaalista? Eivätkö samat keinot, joita muut vastaavia tilaisuuksia järjestävät käyttävät, kävisi myös Helsingissä?
Voin vastata ainakin tuohon viimeiseen kysymykseen, että sovellettuna kyllä. Mutta vaikeus on siinä, että helsinkiläisten pitäisi ostaa tietotaitoa ja osaamista periferian ammattilaisilta. Se ei ole onnistunut helsinkiläisiltä tähän mennessä oikeastaan missään jazziin liittyvässä asiassa. Eikä se tule onnistumaan ilmeisesti tulevaisuudessakaan, sillä periferian kokemusten ja oppien käyttäminen on kai liian alentavaa helsinkiläisille.
Emme me myöskään totuuden nimissä tarvitse mitään Helsinki Jazz -keulakuvaa, meillä on sellainen Pori Jazzin myötä, tukenaan April Jazz, Imatra Big Band Festival, Tampere Jazz Happening... kaikki tämän lehden kannessa olevat festarit ja ainakin samanmoinen joukko muita.
Eikö se riitä?
Eikö kannattaisi panostaa niihin entistä enemmän?
Miettikääpä tarkasti!
On kai paljon muutakin kuin Helsinki, Helsinki ja Helsinki...

Nauttikaa jazzista sen kaikissa eri muodoissa ja kaikkialla!
Osku Rajala