Ray Charles näyttää saksofonisteilleen mallia. Kuuntelemassa vas. Fathead Newman, Hank Crawford ja Leroy Cooper.

Kaksipa poikaa Dallasista

Cooper ja Newman olivat molemmat kotoisin Dallasista, Teksasista, missä he aloittivat uransa paikallisissa blues-yhtyeissä. Herrojen työnantajana oli 1940-1950-lukujen vaihteen tienoilla blues-mies ZuZu Bollin, jonka kanssa

Hank Crawford

... ja yksi Memphisistä

Newman houkutteli baritonistiksi 1957 vanhan kaverinsa Leroy Cooperin, joka tosin lähti jo alkuvuonna 1958 virkavapaalle. Tuolloin bändin ollessa

Fathead Newman

Soolourat urkenevat

Crawford ja Newman ryhtyivät myös tekemään levyjä omissa nimissään Atlanticille. Newman äänitti esikoisensa  narraskuussa 1958, Mukana ”Fathead”-albumilla oli koko silloinen Charlesin bändi kapellimestaria myöten. Levyä myös myytiin Charlesin nimellä, sillä Charlesin nimi oli kannessa yhtä isolla kuin Newmaninkin. Lopputulos oli vahvasti bluesilla maustettua jazzia.
Seuraavan soololevynsä kapellimestarikrediitin Newman jakoi toisen teksasilaisen tenoristin James Clayn (1935-1994) kanssa. Riverside-merkille tehty ”The Sound Of Wide Open Spaces!!!” tarjosi vankkaa harbopia. Näiden kahden puhaltajan tukena oli kovatasoinen komppiryhmä: Wynton Kelly, Sam Jones ja Art Taylor.
Huomionarvoista oli, että Newman soitti ensimmäistä kertaa levyllä myös huilua, josta tuli myöhemmissä levytyksissä tuli hänen paljon käyttämä sivusoittimensa. Huomionarvoista oli sekin, että James Clay tuli 1960-luvun alussa pariksi vuodeksi Charlesin orkesteriin Newmanin rinnalle toiseksi tenoristiksi.
Hank Crawfordkin teki ensimmäisen Atlantic-sooloalbuminsa Charlesin bändin kanssa, tosin herra Charles ei sillä soittanut, vaan antoi nimensä yhden kappaleen sovittajaksi. ”More Soul” äänitettiin lokakuussa 1960. Sillä Crawford osoittautui mainioksi altistiksi. Hän oli kehittänyt sielukkaan soittotavan, jota tuki hänen torvensa upea soundi. Crawford teki kaksi seuraavaakin sävyiltään soulahtavaa Atlantic-albumiaan (Soul Clinic ja From The Heart, molemmat äänitetty 1961) Charlesin bändin kanssa.
Vaikka Charles lähti mammonan houkuttamana Atlanticilta ABC:lle jo1960, Newman ja Crawford pysyivät pitkään uskollisina yhtiölle, Crawford vuoteen 1970 ja Newman muutamaa vuotta pitempään.

Tenoristien koulukunta Teksasissa

Newman reivasi toisella albumillaan (Straight Ahead, 1960) tyylinsä entistä selvemmin jazziin päin tuoden paikoin mieleen yllättävänkin paljon teksasilaisen tenoristikollegaansa Booker Ervinin (1930-1970). Siten voi perustellusti todeta puheet teksasilaisesta tenoristikoulukunnasta paikkansapitäviksi.
Tähän leveäsoundisten soittajien instituution perustaja oli Herschel Evans 1930-luvulla. Jäseniksi on kutsuttu myöhemmin mm. Arnett Cobb, Buddy Tate, Illinois Jacquet, John Hardee ja King Curtis sekä kaikki tässä jutussa  mainitut tenoristit. Nuorinta polvea siinä edustaa Billy Harper. Teksasilaista tenorismia juhlittiin Dallasissa tammikuun lopussa. Fathead Newmanin oli määrä olla tapahtuman pääesiintyjä 31. tammikuuta. Mutta keikan tielle tulikin traaginen force majeure.
Crawfordin, Newmanin ja Cooperin yhteistyö Charlesin bändissä jatkui vuoteen 1963 asti. Tuolloin Crawford erosi ensimmäisenä ja perusti oman kokoonpanon aloittaen menestyksekkään 1990-luvun lopulle asti jatkuneen soolouran. Seuraavana vuonna Newman heitti jäähyväiset Charlesille. Soolouran käynnistämisen lisänä oli pyrkimys päästä eroon heroiinista, mikä ei välttämättä suurkäyttäjä Charlesin seurassa olisi ollut kovin helppoa.
Cooper sitävastoin jatkoi orkesterissa vuoteen 1976 asti, jolloin hän muutti Floridaan ja ryhtyi  orkesterinjohtajaksi Orlandon Disney Worldissa siirtyen eläkkeelle kymmenkunta vuotta sitten.
Suomessa näistä kolmesta kävivät ainakin Cooper Ray Charlesin orkesterin ensimmäisellä vierailulla täässä Helsingin Finlandia-talossa 1970-luvulla. Hank Crawford oli Porissa 1985 ruotsalaisen Gugge Hedreniuksen orkesterin solistina. Tuo kombinaatio oli Porissa melkein viikon soittaen jopa tanssikeikan Hotelli Satakunnassa (nyk. Vaakuna).
PS. Fathead-kutsumanimensä Newman sai koulunsa musiikinopettajalta, joka pilkkasi poikaa läskipääksi huomattuaan nuottien olevan ylösalaisin Newmanin nuottitelineessä. Nimitys jäi pysyväksi.

Ray Charles - Just A Little Lovin' - 1963