Keitele Jazzjuhlan pääkonsertti fokusoi voimakkaasti saksofonisteihin. David Murray oli takavuosina Tampereen Jazz Happeningin palvottu vieras, useaan otteeseen.
Viime vuosien aikaansaannokset ovat jääneet suurelta osin havainnoimatta, joten nyt oli  iellyttävää odeta nykyinen soittokuntoisuus ja ideavaranto. Eikä tarvinnut kummankaan osalta pettyä.
Murray itse soitti tenoriaan rauhallisesti,  ajoin lähes meditatiivisesti. Kontemplaatio ja rauhoittuminen eivät kuitenkaan ole hänen osaltaan merkinnyt kesyyntymistä. Saati  taantumista. Murray on aina ollut perinnetietoinen ja musiikkinsa juuria kunnioittava.
Samalla hän on jännittävällä tavalla ristiriitainen ilmentäen ilmaisussaan niin Archie Sheppiä kuin John Coltraneakin. Tai onko tuossa nyt ristiriitaa? Ehkä pikemmin synteesiä?  Teoreetikot ratkaiskoot, kumpi ilmaus on lähempänä totuutta (sikäli kuin sellaista elämystaiteesta on olemassakaan). Joka tapauksessa elegantisti ikääntynyt Murray otti yleisönsä Keiteleellä mestarin tavalla.
Murray on merkityksellinen tenoristi ja bassoklarinetisti, lisäksi hän on huomionarvoinen säveltäjä ja sovittaja. Korostunut rotutietoisuus ei näköjään sekään ole laantunut, mikä näin eurooppalaisessa katsannossa tuntuu hieman vieraalta.
Toinen huippufonisti, britti Courtney Pine, edustaa taas selkeästi modernismia. Minulla on pari levyä Pinen uran alkuvaiheilta, ja niihin rinnastaen nykylinja kuulostaa aivan toiselta. Pine on keskittynyt vauhdikkaaseen menoon; hip hop, rock, reggae ja muut vastaavat inspiroivat häntä enemmän kuin perinteinen jazz. Elektroninen musiikki on kiehtonut häntä erityisesti.
Tämä teki hänen vauhdikkaasta esityksestään Keiteleelläkin yleisön mieleisen show’n, jonka meno oli ajoin hengästyttävää. Hyvin arvonsa tuntevaan, itsetietoiseen – ja ehkä voisi sanoa rehvakkaan – tapaan esiintynyt Pine otti yleisönsä miten tahtoi. Mutta kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse..? Tämä jazzkissa on nykyisin villikissa. Toisaalta osaavan ja työhönsä vahvasti sitoutuvan bändin osana tässä sessiossa oli lähinnä avustajan rooliin jääminen. Svengijengin muusikoista erityisesti kitaristi Cameron Pierreä olisi mielellään kuullut enemmänkin.