|
PIEKSÄMÄKI 12.9.2008
Helsinki, Helsinki ja Helsinki
Niinpä niin, ikuinen puheenaihe. Ei siis ikuinen kaupunki, kuten Rooma, vaan Helsinki. Tiedättehän tuon puolimiljoonaisen, ainoan suomalaisen suurkaupungin tuolla Suomenlahden rannalla. Aivan oikein, sen kaupungin, josta lautat lähtevät mm. vanhaan kulttuurikaupunki Tallinnaan, moninaiseen kulttuurin kehtoon, josta suomalaiset ovat lähinnä löytäneet vain halvan alkoholin ja öykkärimaisen käytöksen.
Helsinki on aina pyrkinyt saamaan itselleen Suomessa kaiken, puhutaanpa sitten ideologiasta tai materiasta. Muu Suomi saa olla omineen jossain kehä-kolmosen takana. Tai ei ihan, sillä Sibis, Stadia ja Ogeli imevät edelleenkin sieltä kaiken parhaan jazzsoittaja-aineiston siipiensä suojiin. Mikäs siinä sinänsä, mutta kun parhaat heistä ovatkin kaikissa julkisissa medioissa ynnä muissa heti helsinkiläisiä. Siis Siilinjärven Pöljän kylän pojasta tuleekin heti isomman menestyksen myötä hesalainen eli stadilainen. Siinäpä koko jazzmaailma ihmettelee, että kuinka Helsinki tuottaa päntiönään huippusoittajia.
Eihän siinäkään mitään pahaa ole. Sinänsä.
|
|
Lue lisää...
|
|
|
Herättelin tuossa numero pari sitten keskustelua, joka kohdistui suomalaisiin jazzmuusikoihin. Palaute aaltoili laidasta
laitaan, pääpainon taputellessa kuitenkin allekirjoittaneen olkapäitä totuuden torvena olemisesta.
Torvi, mikä torvi, sen olen tiennyt aina. Mutta mikä on totuus? Se on aina kaksipiippuinen juttu, kun muusikot ja kuulijat
ovat vastakkain. Vastakkainasettelun voi toki helposti laajentaa koko taide- ja kulttuurielämää koskevaksi.
Aina kun ollaan napit vastakkain, meidät kriitikot tuomitaan toisen osapuolen puolesta paskan puhujiksi ja asioista tietämättömiksi harrastajiksi. Yksilöiksi, jotka eivät ymmärrä jazzmusiikista mitään. Saati sen soittajista.
Emme kai ymmärräkään, koska olemme käsitelleet koko suomalaista jazzkenttää hyvinkin varovaisesti, silkkihansikkaat kädessä ja ylisanat esillä. Ei se suomalainen jazz oikeasti aivan niin mahtavaa ole kokonaisuudessaan kuin vastoin
omaa miellettämme, hyvää hyvyyttämme olemme kirjoittaneet. Kyllä jazzistakin löytyy omat mätäkuun juttunsa...
Minulta kysytään kritisoitujen suunnalta, miksi tahdon pelmuuttaa ja kaivella kriittisesti asioita juuri nyt? Milloinka sitten? Eikö kritiikin tarkoitus ole saada aikaan entistä parempaa jazzia. Yhtälailla uutta kuin entuudestaan sävellettyä uudelleen sovitettuna tai aidon alkuperäisenä.
|
|
Lue lisää...
|
|
|
Vieläkö olet hengissä?
Savon Sanomien suorasanainen musiikkikriitikko Pauli Vesakas lähestyi allekirjoittanutta edellislehden pääkirjoituksen johdosta otsikon mukaisella aloituksella. Hän antoi allekirjoittaneelle tunnustusta aihepiiristä, jota olin sohaissut. Vesakasta ei niinkään mietityttänyt raha-asiat vaan tuo omien sävellysten Pyhä maa.
Niin Vesakas, kuin monet muutkin kriitikot että suuri yleisö on joutunut turhan usein kärsimään konserteissa näistä omista sävellyksistä. Hänenkin mielestään on yleensä tuskaa istua konsertissa puolitoistatuntia kuunnellen jonkun omia sävellyksiä. Toki poikkeuksiakin on, mutta valitettavasti harvemmin
Tuollaista omabiisikonserttia voisi yleisesti verrata iskelmäpuolen LP- ja CD -levyyn; yksi päivän hitti, pari-kolme vähän tunnetumpaa/parempaa biisiä, loput lähestulkoon turhanpäiväistä jumputusta. Siis silkkaa, turhanpäiväistä täytettä.
Huono vertausko?
Kävisikö tämä paremmin?
Rondo -lehden 5/2008 säveltäjä, Sibelius-Akatemian lehtori Tapani Länsiön kolumnista “Korvan takaa” oleva lainaus:
|
|
Lue lisää...
|
|
 Rahaa, perkele!
Viime vuosituhannen naishiihtäjämme käytti kyseistä sanontarakennetta aikoinaan isoissa hiihtokilpailuissa, korvaten tosin sana rahaa sanalla havuja! Ja voitto tuli kotiin viiksekkäiden venakkojen nenän edestä.!
No siihen aikaan maassamme oltiin vielä niin metsäläisiä, että havut riitivät niin urheilijalle kuin jazz- ja rytmimusiikille. Nyt kaikki on toisin. Yhdenkään koulutetun jazzsoittajan ahteri ei juuri nouse kotisohvasta, ellei liikkeelle pyytäjällä ole vähintään vihreitä seteleitä tarjolla.
Enää ei soiteta rakkaudesta jazziin vaan pelkästään rahasta! Ja valitettavan usein se siltä nykyään kuuluukin.
Pahaa enteilevä Teoston mainoslause konsertin alussa: - Me soitetaan teille tänään mun omia sävellyksiä... lupailee yleensä puuduttavaa, toisille muusikoille suunnattua musiikkiantia, jossa yleisö ja konserttijärjestäjä unohdetaan lähes tyystin. Tiedän, että osa koulutetuista jazzmuusikoista näkee punaista tätä lukiessaan, mutta tosiasia monen kohdalla on, että ellei siipi kanna, niin lentämisestä ei tule mitään...
|
|
Lue lisää...
|
|
|
Mie en sano mittään...
Tein itselleni uuden vuoden lupauksen, jonka nyt aion toteuttaa viimeistä piirtoaan myöten.
Olen kyllästynyt jatkuvasti kuuntelamaan naputusta pääkirjoituksistani. Kirjoitan kuulema aina kriittisesti, arvostellen, valittaen, haukkuen, ruikuttaen, jyrkin mielipitein, loukaten, epätasapuolisesti... sontaa, paskaa, roskaa....
|
|
Lue lisää...
|
|
|
